"Voidaanko sopia, että talvi alkaa tästä?"

Ensilumi satoi lokakuun alussa. Päivää oli odotettu, mutta silti se yllätti. Lapset villiintyivät valkeasta maasta täysin. He pukivat itsensä spontaanisti ulos monta kertaa, eivätkä meinanneet malttaa tulla sisälle edes nukkumaan.

Viime vuosina lumiset talvet ovat olleet eteläisessä Suomessa varsin epämääräisiä. Pakkaskelit ovat kunnolla koittaneet vasta reilusti tammikuun puolella, eikä sitä hupia (meidän mielestämme) ole riittänyt lainkaan tarpeeksi. Useamman kerran on saanut selittää lapsille, miksi hiekalla ei voi hiihtää tai lumiukkoja rakentaa kuravellistä.

Ensimmäistä lumisadetta oli siis odotettu. Iloa ja onnea kesti muutaman päivän, kunnes viimeisin selkeä lämpöaalto ehti tännekin asti. Ei siinä, me aikuiset käytimme tilanteen hyväksi ja keräsimme maahan unohtuneita parin sentin lumivaipan piilottamia tavaroita. Toki niitä on sinne jo uudelleen kertynyt.

Parin viimeisen päivän aikana maisema on muuttunut jälleen selvästi talvisemmaksi. Suot ovat jäätyneet ja tänään pääsimme ylittämään järven ensimmäistä kertaa. Lasten kanssa on suoalueilla huomattavasti helpompi liikkua, kun lampien yli voi luistella menemään. Lunta on hentoisen sokerikuorrutuksen verran, mutta se jo vaikuttaa tunnelmaan oleellisesti. Talven valo on meidät löytänyt, talvi on meillä sovitusti nyt alkanut.

Kulkemassa lähimetsiä tutuksi

Kävelymatkan päästä kämpästämme alkaa yksi läntisen Euroopan suurimmista metsäerämaista. Tämä muodostuu toisiinsa rajautuvista valtavista suojelualueista, joita eivät pirsto metsäautotiet eivätkä hakkuuaukot. Alueen reunalta saa halutessaan kulkea suoraa linjaa yli 130 km ennen kun ensimmäinen tie tai sähkölinja tulee vastaan. No, näin pitkään reissuun ei tällä kertaa ollut mahdollisuuksia, mutta kävin kuitenkin ihastelemassa suojelun piirin pelastettuja männiköitä muutaman yön syysretkellä.

Hiljainen oli lokakuun alun metsä. Maa odotti jo talvea. Koivut ovat jo pudottaneet lehtensä ja pienemmät lammet pysyivät ritteessä päivälläkin. Auringonsäteet jaksoivat kuitenkin vielä lämmittää vaarojen etelärinteitä. Kuukkelit, lapintiaiset ja karkuun pyrähtävät metsot vastasivat äänimaisemasta. Yöllä suojaa hyiseltä pohjoistuulelta tarjosivat nykyään autiotupina toimivat vanhat hirsikämpät.

Tiilenpäitä lukemassa

Talossa on kaksi savupiippua, pienempi kamarin uunia sekä isompi pirtin takkaa, keittiön leivinuunia ja puuhellaa varten. Ahkerassa käytössä olleessa kämpässä osa tulisijoista ja hatuttomat piiput ovat nähneet jo paremmat päivänsä. Savupiippujen huonon kunnon huomaa heikommallakin näöllä tiilimurskeen ropistessa katolla. Korjaushommiin oli pikimmiten ryhdyttävä.

Viisashan suunnittelisi uunien ja piippujen korjaukset hyvissä ajoin niin, että hankikantoa ja konevoimaa voisi hyödyntää materiaalien toimituksessa perille tiettömälle kämpälle. Mutta me halusimme ottaa kämpän käyttöön tänä, emmekä ensi vuonna. Hankikelejä ei tässä ehditty odotella.

Valitsimme rämpiä suossa päivästä ja viikosta toiseen tiili- ja laastikuorman kera. Kokemuksesta voimme kertoa, että suo kantaa paremmin ilman kolmenkymmenen kilon lisäpainoa. Ja kulku on helpompaa ilman hihnan päässä tempovaa koiraa. Eikä kahden kiukkuisen lapsen houkuttelu jatkamaan matkaa varsinaisesti helpota omaa askellusta. Sienien poimiminen matkan varrelta sen sijaan on vain virkistävä lisä päivän treeniin.

Hauis on päässyt kasvamaan ja reisiä kivistää. Nyt voimme kuitenkin vihdoin sanoa uuden kamarin uunin olevan muurattu ja piipun tarvikkeiden odottavan räystään alla nätissä pinossa ammattimiestä. Voimme antaa lihasten levätä ja odotella rauhassa muuraria korjaamaan tuo säiden armoilla kituva piipun raihnake. Toki jonkun täytyy vielä nostaa nuo tavarat tuonne katolle, mutta sehän on enää muutaman metrin matka painovoimaa vastaan.

Nukuimme yön ulkona

Viikko sitten vietettiin Suomessa Suomen Ladun haastamana Nuku yö ulkona –tempausta. Osallistuimme tähän tapahtumaan avaamalla samalla tämän vuoden telttailukauden.

Olemme telttailleet lastemme kanssa aiempina vuosina muutaman kerran. Esikoinen sai viettää ensimmäisen telttayönsä vuoden ikäisenä, kuopus viisikuisena. Viime vuonna telttaöitä osui kesäkaudelle useampikin, tänä vuonna yön yli retket ovat jääneet remontti- ja muuttopuuhien vuoksi välistä. Oli siis jo korkea aika pakata makuupussit rinkkaan. 

Retkikohteeksemme valikoitui lähipuro hurjan sadan metrin matkan päässä. Matkaan lähdimme iltasella päivän muut työt valmiiksi saatuamme. Lapset eivät meinanneet nahoissaan pysyä. Koirakin aisti jotain erikoista nyt olevan ilmassa.

Kävelimme pienen suoalueen yli seuraavan harjanteen toiselle laidalle. Pysähdyimme jo tutuksi muuten käyneelle nuotiopaikalle ja valmistimme superherkkua eli maissia ja lettuja nuotiolla. Muuta emme ehtineetkään ennen unen kutsua. Lapset nukahtivat iloisina omiin makuupusseihinsa heti iltasadun jälkeen vanhempien vielä nauttiessa hiipuvasta hiilloksesta. 

Aamupala ulkona on kyllä sellaista parhautta, että ihmetyttää, miksei sitä hae elämäänsä useamminkin.

Viikko kuvina